Huoh ja toinen huokaus. Nyt se on nähty. Joutsenlampi Venäjällä, maailman parasta balettia.
Ei tosin Moskovassa, vaan lokakuussa Pietarissa, Mihailovskyn teatterissa. Siellä ei ole eri hintoja turisteille ja paikallisille kuten Marinskissa, ja muutenkin yllätyin lipun edullisuudesta. 3000 ruplaa, verkkopankin kautta maksettuna noin 63 euroa.
Esitys oli henkeäsalpaavan upea. Itku meinasi päästä joka kerta kun Odette/Odile tuli lavalle.
La fouette -pyörähdyksiä en malttanut laskea, mutta yleisön reaktioista päätellen niitä oli juuri ne 32.
Ja sitten taas näitä kulttuurieroja. Kohta, jossa prinssin äiti saa kuulla poikansa tuskasta. Suomen versiossa kuningatar vain painaa päänsä alas ja kohottaa kätensä otsalleen.
Mihailovsky-teatterin verisossa kuningatar-äiti (tietenkin) pyörtyy hoviväkensä käsivarsille ;)
Haaveena seuraavaksi Joutsenlampi Marinski-teatterissa...
(Kuvat Mihailovsky-teatterin sivuilta.)
Kyllä. Da. Tämä on Moskova.
Hostellista piti heti suihkujen ja syömisten jälkeen lähteä katselemaan kaupunkia. Kartan mukaan kävelyä vain suoraan eteenpäin ja päätyisimme Punaiselle torille. Lähin metroasema oli Kremlin toisella puolella.
Ei ollut ihan vielä tuon metropolin koko (eikä kartan mittasuhteet) hahmottuneet, joten siis kävelimme. Ja kävelimme. Trollikoita meni ohi, mutta ruuhka pelotti. Kremlin muurit ja Vasilijeskin basilika näkyivät jo, mutta vielä piti ylittää silta.
Niin, tosiaan. Moskovan keskustassa on iso joki, onneksi. Muutoin 30 asteen helle olisi ollut typerryttävää, ellei peräti tuuperruttavaa. Jälkeenpäin mittailin kartalta, että matka oli vajaa kaksi kilometriä. Paahtavassa helteessä yömatkustamisen jälkeen se tuntui paljon pidemmältä.
Nyt vasta oikeastaan uskoin, että olimme Moskovassa, kun omin silmin näin Kremlin tornit ja ne Venäjän kaikkein tunnetuimmat kirkonkupolit.
Sen verran myöhään (alkuillasta tosin) oltiin, että kirkkokin taisi jo olla kiinni. Istuskeltiin hetkonen Kremlin muurien kupeessa ja lueskeltiin alueen historiasta. Punainen tori löytyi vähän kuin vahingossa, käveltiin sinne takakautta. Siellä oli olo kuin elokuvan kulisseissa.
Leninin mausoleumi oli jo suljettu, mietin että seuraavana päivänä siellä ehkä voisi käydä. Ehkä. Melko friikiltä tuntuu koko ajatus muumiosta, mutta ehkä juuri siksi se pitäisi nähdä.
Siinä vaiheessa alkoi jo niin paljon uuvuttaa ja nälkäkin jo oli, että Moskovan kuuluisin tavaratalo GUM päätettiin jättää toiseen kertaan. Suunnistimme metrolle ja syömään hostellin liepeille.
Puoli kymmeneltä aamulla havahduin kännykän hälytykseen ja herättelin tyttäret. Mielestäni junan ikkunoista näkyi jo Moskovan esikaupunkeja. Ilmoitettu saapumisaikamme oli klo 10.20 ja jos jokin Venäjällä toimii, niin se on rautatiet.
Ja metro (paitsi ruuhka-aikaan Pietarissa keskustan asemat ovat kiinni. Tai jos sattuu jotain, kuten Moskovassa kävi. Niistä myöhemmin).
Tasan ilmoitettuun aikaan pysähdyimme juna-asemalle. Mitään kuulutuksia ei tullut, eikä konduktöörit sanoneet yhtään mitään.
Miettimme hetken, että onko tämä nyt oikea paikka.
Ikkunasta katsottuna olisimme voineet olla vaikka Oulunkylän tai Pasilan asemalla. Junamme oli paikallisjuna, joka jäi jollekin sivuraiteelle.
En nyt silti kehdannut kysyä keneltäkään, että onko tämä nyt Moskova ;) Ainakaan siltä kiukkuiselta konduktööriltä.
Otimme riskin, tavaramme ja kävelimme junasta laiturille, koska emme halunneet jonnekin minne lie juna olikaan menossa.
Jossain kaukana pilkotti kyltti Mosc**. Ehkä. Ja juna jatkaisi matkaansa vasta 40 minuutin päästä. Pakko se oli uskoa, että Moskovassa ollaan. Oli ihan epätodellinen tunne, olin niiiin monta vuotta haaveillut matkasta tänne.
Raahasimme itsemme ja tavaramme asenatunneliin, jossa oli ihan vaikka mitä. Ensin tietenkin nälkäisinä bongasimme ihanat blini-pikaruokapaikat sekä perunapaikka Kroshka Kartoshkan, josta saa täytettyjä uuniperunoita, tyttärien suosikki. Kahvia piti saada ihan ensimmäisenä, menimme hampurilaispaikkaan nimeltään JW (?).
Sitten piti nostaa käteistä. Kysyimme jätskinmyyjältä pankkiautomaattia, saimme pitkän selostuksen, josta ymmärsin vain osan. Myyjä hidasti hiukan puhettaan, kun kerroin olevani Suomesta.
Pietarissa sentään pärjäsin, tervetuloa Moskovaan!
Automaatti löytyi, mutta ei toiminut. Eikä toinen eikä kolmas. Siis emme saaneet niitä toimimaan. Lopulta löysimme automaatin, jossa oli debit-credit -tarrat.
Hostelli piti maksaa käteisellä, joten yritin nostaa isoja summia. Ei toimi. Lopulta tajusin, että pitää nostaa max. 5000 ruplaa (n. 100 €) kerralllaan. Siinä sitten taottiin. Hostellimaksut ja käteiset, joita ei oltu uskallettu yöjunaan ottaa mukaan. Vaikka kyllähän siellä alapunkan alla olevassa laatikossa kaikki olisi säilynyt.
Kurssi oli huonompi kuin rajalla ja pankki otti joka nostosta melkein vitosen. Näin jälkiviisaana pitää vain todeta, että eurot kannattaa nostaa mukaan Suomessa ja vaihtaa rupliin Venäjällä. En tosin kovin monessa paikassa kysellyt, käykö kortti mutta uskoisin silti käteisen olevan toimivampi vaihtoehto. Melko monessa paikassa.
Tyttäret söivät uuniperunat lempipaikassaan, ja lähdimme suunnistamaan kohti hostellia.
Metrokarttaa meillä ei vielä ollut mutta tyttärillä oli netistä otetut selkeät ohjeet, miltä linjalta piti vaihtaa minnekin. Ja onneksi oli, sillä myöhemmin kävi ilmi, että lyhimmältä näyttävä metroreitti ei ole suinkaan aina ole se nopein.
Hostelli oli keskusta-alueella, lähimmälle metroasemalle oli runsaat sata metriä. Ihanteellinen sijainti Moskovassa.
Lippujen tarkastamisen jälkeen kävimme pitkäksemme, kellohan oli jo jotain kaksi yöllä tai enemmänkin.
Junassa oli kuuma, onneksi ikkunan yläosa oli auki. Tyttäret vilvoittelivat hetken yläpedeillään pää lähes ulkona ikkunasta. Vauhdin kiihtyessä tuuli yltyi, ikkunan eteen sai vedettyä ylhäältä alas paksun, nahkamaisen verhon.
Uni tuli yllättävän nopeasti junan kolkottaessa ja heiluessa melko vapaasti. Matkapahoinvoinnista kärsiville en voi tätä suositella, mutta me kolme pidimme siitä.
Juna pysähteli matkan varrella, välillä asemilla, välillä päästääkseen nopeammat ohi. Ja näihin aina heräsi. Mitä? Miksi keinunta ja kolina loppui? Ai jaa, toinen juna meni ohi niin että vaunu heilahteli.
Aamuyöllä yritin saada yläikkunaa kiinni, kun tuuli viileni. Mutta en vain keksinyt miten. Aamulla vasta selvisi, että isoa kahvaa (kuvassa oikeassa ylänurkassa) pitää nostaa ylöspäin kovalla voimalla. Ei se mitään, viereisen alapunkan tyttö oli maastoutunut peiton alle päätään myöten, ja minulle tuulenvire sopi hyvin.
Pietarista Moskovaan löytyy monia eri vaihtoehtoja nopeista ja kalliista pikajunista valitsemaamme hitaaseen halppisversioon. Ihan hyvä oli tämäkin juna oli, pidin. Sopi reissumme luonteeseen.
Junassa meillä oli kaksi yläsänkyä ja yksi alasänky, niillä oli patjat rullalla ja tyyny. Liinavaatteet oli erillisissä paketeissaan sänkyjen päädyissä.
Samassa looshissa meidän kanssamme oli tyttärien ikäinen nuori, hiljainen tyttö. Laitoimme lakanat peteihimme ja söimme eväät ennen junan lähtöä. Taisimme olla melko meluisa ilmestys hössöttäessämme (uusia ja outoja) asioita, paikalliset joko vain istuivat tai torkkuivat naamallaan sellainen sunnuntai-ilme.
(Eli se niistä tarinoista, joissa paikalliset tulevat juttelemaan ja jakamaan eväitään. Tai sitten olimme väärässä junassa ;)
Juna lähti, ja liput tarkastettiin vielä kerran. Tiukka junavirkailija katsoi lipun ensin (vara)tyttäreltä, joka ei puhu lainkaan venäjää. Osoitteli lippua tiukkana ja puhua pulputti. Kääntyi sitten minun puoleeni.
En ymmärtänyt sanaakaan nopeasta puhetulvasta, ja sain suustani vain hämmentyneen Ja ne panimaju.
Onneksi vieressä oleva nainen kertoi (kyllästyneesti, huonolla) englannilla, että meidän pitää maksaa liinavaatteista 116 ruplaa. Ei hätää.
Paitsi että olin työntämässä turhautuneelle junavirkailijalle 160 ruplaa. Sixteen ja sixty kuulostavat venäläisen sanomana aivan samalta ;) Me kaikki kolme kuulimme sen väärin... Pitää vielä harjoitella tätä kielitaitoa.
Alapunkka nousi ylös, ja sen alla oli tila matkatavaroille, joten niistä ei ollut huolta.
Olin lukenut kauhutarinoita junien vessoista, joissa lattioilla lilluu vaikka mitä, mutta samanlainen se oli kuin vanhemmissa suomalaisissa pikajunissa. Ei nyt niin hirveän mukava, mutta ihan käytettävä.
Kolme päivää Pietarissa ja matkamme jatkui Moskovaan! Moskovaan!
Junamme lähti klo 1.40 Moskovan asemalta. Ihan turhaan olimme miettineet, saammeko jotain evästä mukaan, asema on auki koko yön. Sieltä löytyi sekä pikaruokapaikkoja että 24/7 auki oleva ruokakauppa (jossa kävi vain käteinen).
Netistä tulostetut lippumme piti käydä vaihtamassa oikeisiin lippuihin, lippukassan/automaatin löytäminen kesti hetken. Tyttäret seikkailivat lippujonossa, minä odotin tavaroiden kanssa. Ja ihmettelin kun junamme ei ollutkaan menossa Moskovaan. Ainakaan aseman taulujen mukaan.
Tytär alkoi miettiä, olemmeko lainkaan oikealla asemalla. Matkalippu kädessä yritin kysyä asiaa asemavirkailijalta. Hermostuksissani unohdin taas kaiken venäjänkielen taitoni ja yritin vain ymmärtää mitä hän ystävällisesti ja perusteellisesti minulle selitti. Sen verran sain vihdoin kysyttyä, että lähteehän junamme juuri tältä asemalta. Da.
Hyvä. Junan pääteasema vaan ei ollut Moskova, se jatkoi vielä siitä eteenpäin.
Kuulutukset alkoivat jo puoli tuntia ennen junan lähtöä. Ne ymmärsin (siinä tyttäriä odotelllessa): juna 467 lähtee 30 minuutin päästä raiteelta seitsemän. Neitokaiset saapuivat ruokaostoksiltaan varttia ennen junan lähtöä, ja sitten olikin jo melkein kiire. Laiturille seitsemän.
Junan vaunut alkoivat numerosta 14, meidän vaunumme oli nro 5. Hetken jo mietin, että kävellenkö tässä mennään Moskovaan ;)
Junanvaunun edessä seisoi kaksi virallisen näköistä virkailijaa, joille piti näyttää sekä lippu että passi. Molemmat dokumentit katsottiin tarkkaan ja hartaasti, tiukka nyökkäys ja paikan numero ilmoitettiin venäjäksi.
Saimme siis luvan astua junaan.
Jaksaa aina vaan naurattaa tämä venäläisten tapa kirjoittaa englanninkieliset sanat ja brändit juuri niin kuin he lausuvat ne.
Bisnes lanz ja boijfrend vielä menee, mutta Sabvej (сабвэй)?
Entäs Kofe hauz tai Makdonalds?
Mäkkärin listoilta löytyy Ajs ti, Tsisburger sekä Koka-Kola Lajt. Hihhihii...
Pietarista (ainakin keskustasta) löytyy useampia ruokapaikkoja, joissa menu on myös englanniksi. Ei tietenkää kaikissa.
Meille oli suositeltu pientä Nevskin varrella olevaa pubia, joten suuntasimme sinne lounaalle. Ruokalistat tuotiin, kaikki venäjäksi.
– Mä en ymmärrä näistä kirjaintakaan! puhahti toinen tyttäristä ja pamautti menun kiinni.
– Ja mä en JAKSA nyt alkaa tavata näitä, tuhahti nälkäinen toinen.
Lupasin kyllä auttaa, mutta lopulta toiselle tyttäristä tuli pizza Маргарита ja toiselle pasta Карбонара. Vai olisiko ollut Бологнесе. Itse uskalsin ottaa kuhaa puolalaisittain, vaikka en ihan kaikista ainesosista saanutkaan selvää. Hyvää oli, suosittelen.
Ai niin. Olisin ottanut kalakeittoa, mutta listalta löytyi vain uha pa-finski, eli suomalaisittain...
